Olen intoutunut pyöräilemään työmatkani 6 km suuntaansa ja aion jatkaa sitä niin kauan kuin säät sallivat. Nyt reilut pari kuukautta siitä nautittuani en ole kuin kerran kastunut ja silloinkin hyvin kevyesti heinäkuun hellelukemissa. Tänä kesänä sää suosi kieltämättä työmatkapyöräilyä, ja pyöräilyhetki aamuisin kuin myös iltapäivisin on ollut kokemuksena suositeltavaa. 

Jonakin aamuna olen jopa pysähtynyt ottamaan kamerakännykällä kuvaa järvimaisemasta, joka usvaisena aamumaisemana on näyttänyt niin lempeän kauniilta. Kuin olisi pyöräillyt keskellä satumaisemaa. Aamunäkymät ja –tuoksut ovat pyörän selästä koettuna aivan erilaiset kuin autosta käsin. Eikä uhittelevalle syyssäälle kannata antaa vielä myöten. Siinäpä säikyttelee muutamalla pisarallaan, sillä rankemmin se ei ole niskaani vielä vettä kaatanut. 

Huomaamatta tulee myös pidettyä kuntoa yllä, vaikka olen yrittänyt edetä rauhallisesti. Silti minua ei juuri kukaan ohittele, sillä kaikki muut kulkijat kaasuttelevat otsa kurtussa autoillaan rekkojen lomassa vieressä kulkevaa valtatietä pitkin. Kokeilisivat työmatkapyöräilyn nautintoa hekin. 

Koska pyöräni etukoriin eivät työpäivän vaihtovaatteet ja -kengät mahdu, niin otin käyttööni meidän hirveän vanhan, hirveän haalistuneen ja hirveän värisen pyöräilysivulaukun. Mutta koska se on kuitenkin käytössä osoittautunut kelpolaukuksi, niin päätin tehdä edes jotain sen ulkoiselle olemukselle. 

Tuunaus (kuvaava sana, mutta jo kyllästyttävä!) ei saanut vaikuttaa laukun vedenpitävyyteen; sen vuoksi päädyin piirtämiseen. Vedenpitävillä tusseilla. 

Yhtenä vaihtoehtona pohdin pinnan maalaamista esim. kangasväreillä tai kuvioiden liimaamista decoupage-lakalla, mutta luovuin niistä. Ehkä sellaiset tekniikat saattaisivat alkaa jossain vaiheessa tuollaisessa liukkaassa, pinnoitetussa kankaassa haurastua. Vedenpitävää, auringon haalistamaa tussiviivaa voi kuitenkin vahvistaa myöhemmin uudelleen ja uudelleen.