Joskus sitä kutsutaan ikuisuusprojektiksi. Siis sellaista kesken jäänyttä ja kaappiin haudattua käsityötä, johon kiinnostus on saattanut loppua jo alkumetreillä tai myöhemmin loppusuoralla. 

Kunnes sitten joskus vuosia tai vuosikymmeniä myöhemmin se tippuu täysin yllättäen syliisi. Hyökkää näytille kaappia penkoessasi sieltä ylimmän hyllyn kauimmaisesta nurkasta. Muistuttaa rohkeasti olemassaolostaan. Muistuttaa ajan kulusta. Elämän kulusta. Muistuttaa menneistä. Sitä istuu aivan typertyneenä ja ihmetellen se sylissään. 

Voi, niitä luomisvimman hetkiä, jolloin tuokin tekele sai alkunsa. Jokin siinä inspiroi silloin, mutta ajan myötä ei enää mikään. Tai sitten aika teki tehtävänsä. Viimeistelyyn ei enää ollut tarvetta. Se ei sovi enää kooltaan lapselle, itselle tai tyyliltään nykyiseen kotiin. 

Parempi siis haudata keskeneräisyys takaisin piiloonsa. 

Vai jättäisinkö sen sittenkin työpöydälleni jatkokäsittelyyn? Kerrankin. Näiden kaikkien vuosien jälkeen. Tekisin sen valmiiksi, silmukka silmukalta, kerros kerrokselta tai pisto pistolta…

 Villakangas vuodelta 1982. Itse kudottu. Siitä piti tulla liivi. Mikä lieneekään lopulta tämän keskeneräisyyden kohtalo? 

Huomasin tänään, että kirjoituksia ja kuvia keskeneräisten töiden kohtaloista voi lähettää Puoli seitsemän- ohjelman kilpailuun. Lähettäisiköhän.