Ulkopuolisesta vanha ompelukone keittössäni saattaa näyttää vain tavalliselta vanhalta polkukoneelta, mutta minulle se on arvokas muisto touhukkaasta isoäidistäni, Elsa-mummosta (k. 1986).

Kun olin pieni ja olimme käymässä mummolassa, äidilläni oli tapana korjata mummon vaatteita tuolla polkuompelukoneella. Koneen paikka oli mummolan tuvan viereisessä kammarissa. Samassa kammarissa, jossa papalla oli tapana pötkähtää sängylle päivätorkuilleen. Koneella olisi varmasti tuhat tarinaa ja sata salaisuutta kerrottavanaan.  Ne kiehtoisivat minua, jos ne kuulisin.

Paljon ompeleva äitini halusi perinnönjaossa pelastaa koneen joutumisen kaatopaikalle. Sitten myöhemmin muuton vuoksi hän halusi lahjoittaa sen minulle, paljon ompelevalle tyttärelleen.  Kone ei ole aina ollut paraatipaikalla keittiössäni, mutta nyt se on siinä ollut jo vuosia. En ole ommellut sillä kuin pari kertaa, mutta tiedän, että se toimii.

Minusta on vain yksinkertaisesti mukavaa omistaa se. Miksi luopuisin siitä, sillä silloin luopuisin omista lapsuudenmuistoistani mummolassa ja mahdollisuudesta polkea rytmikkäästi samaa konetta kuin mummoni. Tämä vanha polkukone liittää meidät osaksi suurta jatkumoa.