Luin äskettäin kirjan Petri Tamminen: Mitä onni on. Poimin erään katkelman siitä:
 
”1970-luvulla kesät olivat hitaita. Ne olivat niin hitaita, että ne eivät ole päättyneet vieläkään. Kaikki tehtiin hitaasti, keskiviikkona kävin lippakioskilla viemässä isän veikkauskupongin ja lauantaina rivi ratkesi. Siinä välissä myyjä irrotti kupongista hiilipaperikopion ja ojensi sen minulle. Paluumatkalla potkiskelin kiviä. Aika asui puhelinlaitoksen kellarissa ja vastasi siellä ihmisten soittoihin. Nykyään kesä kestää pari viikkoa. Sunnuntait eivät kestä edes koko sunnuntaita, jo iltapäivällä alkaa maanantai. Onni ei ole monimutkainen asia. Onni on sitä, että sunnuntai kestää koko sunnuntain. Onni on sitä, että työt tulevat joskus tehdyiksi, että joskus pääsee perille, että joskus saa rauhan. ”
 
Tänään minusta on tuntunut juuri tuolta. Vettä sataa taivaan täydeltä ja on koleaa. Kesälämmin oli ja meni.
 
Ei ole hinkua edes kesäkukkia istuttaa, vaikka olen ilahtunut saamistani taimista. Minä puolestani olen jaellut muille viimekesäisiä kesäkrassin siemeniä, kun niitä tuli kerättyä talteen niin paljon.

 
Etuverantaa eilen vähän sisustin. Entisen romppeen lisäksi innostuin  nastoittamaan yhden isokukkaisen verhon verannan päätyyn. Se on vanha olohuoneen verho siltä ajalta, kun katsottiin Naapurilähiötä ja istuttiin tummanruskealla samettisohvalla.