Se oli vähän kuin palapelin kokoamista. Paitsi, että palat oli ensin nyherrettävä saksilla itse. Olisipa ollut oikein pienen-pienet ja oikein teräväkärkisen-kärkiset ja oikein tervän-terävät sakset, vaan minun sakseni eivät kuuluneet mihinkään sellaiseen sarjaan. Voimakkaanvärisiä, aiemmista askarteluista yli jääneitä kontaktimuovipaloja yritin kärsivällisesti silputa joihinkin tunnistettaviin kakaramaisiin muotoihin.

Miettiessäni mitä haluan siinä kuvata, päädyin irrallisiin tavaroihin. Inspiraatiota hain lastenkirjan mutkattomia kuvituksia selailemalla. Sen ei tarvinnut olla mikään kuvasarja, eikä niiden tarvinnut olla missään yhteneväisessä mittakaavassa.  Kait niistä joitakin itselleni tärkeitä työvälineitä ja muita juttuja tunnistaa. Omaa kuvaakaan en siihen myönnä leikanneeni, vaikka joku hassu täti siinä lymyilee kassi käsipuolessaan  ja kirkuvan vihreät korkkarit jalassaan.

Vaikka inhosin ajatusta vetäistä värittömän kirjamuovin lopuksi koko kuvioinnin päälle, niin pakko se oli tehdä. Mini-minipalat jo änkyröivät askarrellessani minun määräämää paikkaa vastaan. Ne oli pakko käytännöin syistä ankkuroida paikalleen.

Nyt miniläppärini on raikas ja pirteä. Klassisen mustan sijaan. Tunnistaisin sen omakseni vaikka se karkaisi väärissä käsissä toiselle puolelle maailmaa.