Olen niin tohkeissani anopilta lainaksi saaduista kangaspuista, joihin nyt olen rakentamassa mattokangasta, että arvasin sen tulevan uniin asti.
 
Eilen illalla kääräisimme loimen tukille ja sain opastusta lopputouhuihin; niisintään, pirtaan pistelyyn, sidontaan ja kudonnan aloittamiseen.
 
Viime yönä näin painajaisia siitä, kuinka muutama puukiila kangaspuiden rakenteista oli löystynyt ja joku tippunutkin lattian syövereihin, puut natisivat liitoksistaan ja kankaan aloittaminen oli yhtä tuskaa… Muistan sen ahdistavan tunteen, kun unessani huomasin loimitukin paukahtaneen paikaltaan sillä aikaa, kun olin käymässä hakemassa kalalankaa jostakin.
Saavuttuani takaisin loimitukkia oli kannattelemassa muutama värikkäästi pukeutunut mamma, joista kukaan ei sanonut sanaakaan. Näitä mykkiä erikoisia mammoja hääri ympärilläni koko unen ajan lukuisia, pälyillen tekemisiäni.
 
Ja kuten painajaisissa yleensä, mikään ei sujunut mitenkään… Kalalankaakin mennä touhotin hakemaan jostakin, johon oli kuljettava mystistä, juurakkoista pihapolkua pitkin ylämäkeen.
 
Tietenkin juuri sillä hetkellä, kun asiat ovat pahimmillaan, herää. Herätessä oli ihan pölmistynyt olo.
 
Taidankin tästä nyt lähteä näin aamutunneilla varovasti kurkkaamaan millaista kolinaa ja pauketta puut ovat yön aikana pitäneet ihan itsekseen… Toiveissa on kuitenkin vielä, että koko juttu kääntyykin ihan ylösalaisin ja minua odottaakin siellä ihan valmiiksi asti rakennettu, kaunis, tasaviriöinen loimi…  Mutta parempi olla jatkamatta tätä mielikuvittelua enää tämän enempää. Nyt oikeisiin hommiin, nainen!