Olin ommellut tämän Ilona Pellin suunnitteleman veistoksellisen designpuvun kuusi vuotta sitten. (Suuri Käsityö 1/2000.) Omaan pukuuni tosin valitsin tumman kankaan.  

Mutta vaikka kuvassa on todella kaunis puku, eikä omanikaan näyttänyt hullummalta, minulla sen käyttö jäi hyvin vähäiseksi. Muistaakseni käytin sitä vain kerran. Ainakin erään nuoren parin häissä. (Ja valitettavasti tuokaan hääpari ei enää asu yhdessä, mistä minä olen hyvin surullinen.)

Alkukesästä otin hameen jo käsittelyyn. Tykkään sen nykyversiosta tosi paljon. Nyt vähänkin harmaanpana kesäpäivänä olen tuntenut siinä ihmeellistä vetovoimaa.

Jokin aika sitten sain myös tunikan elämään uudelleen.

Muuta en tehnyt kuin lyhensin hihat ja madalsin pääntietä etukappaleessa. Yläosasta tuli nyt kevyemmän näköinen ja myös mukavampi päällä. En koskaan tottunut sen alkuperäisiin, kaavojen mukaisesti toteutettujen hihojen kapeuteen, enkä etupääntien ahtauteen.

Hameen tilkkukukat jäävät tarkoituksella tunikan helmaliehukkeen alle.

Jos tämä tunika jää vieläkin roikkumaan unohduksiin ja herään taas muutaman vuoden kuluttua sen olemassaoloon, niin luultavasti hammasta purren ja hiuksia repien leikkaan sen silloin tuhannen kuteeksi. (Mistä tulikin mieleeni, että olen koko tämän kesän aikonut leikata kilokaupalla räsykudetta talven mattoprojektia varten.)